Tervetuloa matkalle jääpallomaalivahdin päähän!

Ruumis kestää, muttei kestä pää, sanotaan. Päästähän kaikki tunnetusti on kiinni. Siihen heikoimpaan lenkkiin tässä blogissa koitan päästä kiinni.
Mutta että sävy ei olisi liian vakava, varaan oikeuden kirjoittaa myös muista asioista, lähinnä jääpallosta kuitenkin. Minulla on paljon asiaa ja kirjoitan paremmin kuin puhun.
Jääpallopiireissä on tullut jonkin verran kirjoiteltua jo, mutta nyt päätin aloittaa aivan oman jutun. Ilman että edustaisin mitään muuta kuin omaa itseäni.

Olen siis pelannut viime vuodet Helsingin IFK:ssa jääpallomaalivahtina ja kirjoittanut tekstejä seuran verkkosivuille ja blogiin. Tein myös kaksi HIFK:n kausilehteä. Kaudelle 2008-2009 siirryin Ruotsin Allsvenskanissa pelaavaan Gustavsbergs IF:ään.
Jääpallo-opit olen saanut Jyväskylässä, olen Jyväskylän seudun ylivoimaisesti suurimman palloseuran JPS:n kasvatti. Siitä bandypersoona Ilmo Viitanen minua aina kohteliaasti muistuttaa ja on aivan oikeassa. Mitä Jyväskylässä 1980-luvulla tapahtuikin, se sai minut jatkamaan jääpallomaalivahteilua vuosikausia. Siitä kipinästä olen Palloseuralle velkaa.

Ihmiselon ja nykyaikaisen suomalaisen yhteiskunnassa pärjäämisen kannalta on tosin hieman kyseenalaista istuttaa herkkään nuoreen ajatus jääpallomaalivahtina toimimisesta. Monen mittarilla ura jääpalloliigassa kun ei vastaa menestystä. Eikä hyöty vastaa lähellekään sen eteen nähdyn vaivan määrää. Suomalainen urheilumaailma ei myöskään näe jääpalloliigan sarjajyrää menestyjänä. Mutta mitä sitten! Mielelläni pelaisin jääkiekkoa NHL:ssä, mutta keskinkertaisilla lahjoilla pelataan jääpalloa. Ja nautitaan siitä!

Mutta on se silti kummallista pelata jääpallomaalivahtina vuosikausia. Älkää luulko etten olisi sitä itse miettinyt, usein. Jotain siinä kuitenkin on, sillä se ei välttämättä ole edes kovin hauskaa. Se on puoli inhottavaa usein kun omat odotukset ovat korkealla ja peli ratkaistaan parin metrin päässä omasta maalista ja torjuminen on välillä niin pahuksen vaikeaa. Samanlaisia tunteita tosin varmaan kokevat muutkin, suurin osa pelaajista syyttää itseään joukkueen tappiosta. Mutta kun maalivahti ei saa virheitä anteeksi, koskaan. Toisaalta olen aina pitänyt viisaana takavuosien jääpallohyökkääjä Janne Koposen kommenttia pelaamisesta: Pelaaminen ei välttämättä ole hauskaa, se on usein raskasta. Hyvänolontunne tulee pelin jälkeen. Samoin koen pelaamisen usein itsekin, pelin jälkeen vasta rentoudun jos on voitettu ja uskallan paukutella henkseleitä hieman.

Kirjoitan tätä blogia yhtä paljon ymmärtääkseni itseäni, kuin teille lukijoillekin. Tapaan miettiä paljon, mutta tapaan myös unohtaa. Siksi ajatuksia on syytä kirjoittaa muistiin. Toivottavasti myös syyt pelata selviävät hieman, itsellenikin. Eikä jääpallo ole valmis, ajatuksia tarvitaan!

AV